Halloween-spesiaali

Vaikka Halloween on rantautunut vähän puolivillaisena Suomeen, ja sen vietosta voi olla varmasti montaa mieltä, tarjoaa pelottelun juhla hauskan tekosyyn katsoa kauhuleffoja, pukeutua hölmösti ja pitää ylimääräiset juhlat ennen pikkujoulukautta – mikä ettei! Juhlan kunniaksi Kauhuoppaassa tarkistetaan teemaan sopivia elokuvia.

Jos Halloween (1978) on jo nähty ja valinta muuten tuottaa vaikeuksia, ovat kauhuantologiat verrattoman hyvää tavaraa illan viettoon – niistä kun usein tuppaa löytymään jokaiselle jotain, eikä hommaa usein tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. Periaatteessa kauhuantologia on elokuvaksi koottu kokoelma lyhytelokuvia: kukin episodi on tavallisesti itsenäinen luomus, jolla saattaa olla ohjaajasta lähtien kokonaan oma tekijätiiminsä. Osilla on usein vain melko viitteellisesti tekemistä keskenään, minkä lisäksi leffa on usein koottu jonkinlaisella välitarinalla löyhästi yhteen. Viime vuosina kauhuantologioita on tehtailtu buumiksi asti. Ehkä övereimmät esimerkit antologiakauhusta ovat ABC’s of Death 1 ja 2 (2012 ja 2014), jotka on koottu 26 lyhäristä, joista jokainen edustaa aakkoston yhtä kirjainta – suurin osa episodeista on ehkä turhahkoja, mutta joukkoon mahtuu helmiä, ja leffojen tekijäkaarti on todella rautainen. Antologialeffat ovat parhaimmillaan täynnä anarkistista otetta ja hyviä ideoita, jotka eivät välttämättä kokopitkään elokuvaan riittäisi – ja vähintäänkin oivaa aivot narikkaan -viihdettä. Nyt käsiteltävien leffojen yhteisenä teemana on tietysti halloween.

Creepshow – Yöjuttu (1982)

Kenties legendaarisimman valkokankaille eksyneen kauhuantologian takana ovat George A. Romero ja Stephen King. Creepshow on kumarrus 50-lukujen EC Comicsin kauhusarjakuville, kuten legendaariselle Tales from the Cryptille – josta oli sivumennen sanoen tuotettu kauhuantologia jo 1972 ja tultaisiin tuottamaan 93-osainen tv-sarja 1989–1996.

Creepshow’n viidessä episodissa meteori aiheuttaa yksinäiselle maanviljelijälle odottamatonta ruohonkasvua, torakat ahdistavat bakteerikammoista miljardööriä ja zombiukki haluaa juhlia isänpäivää – muun mukavan ohella. Raamit luo taustatarina, jossa ankara isä heittää poikansa lukeman sarjakuvalehden roskikseen halloweeninä. Poikana nähdään Kingin oma poika, sittemmin kirjailijana myös kunnostautunut Joe Hill. King itse on käsikirjoittajan pallilla ensimmäistä kertaa, vaikka kirjailijana hän oli jo superstara – ja päästetäänpä kaveri irrottelemaan yhden episodin päähenkilönäkin. King vetää toki niin yli, että katsojan on vaikea saada selvää, missä menee raja tahallaan huonosti tekemisen, silkan huonouden ja pelkän pelleilyn välillä. Mutta eipä tuo haittaa, sen verran kieli poskessa hommaa on muutenkin lähdetty tekemään. Leffa on kauhukomedia, joskin komediallisuus ilmenee lähinnä hölmöinä juonikuvioina, ylivedettyinä hahmoina ja hassuina maskeerauksina. Kostavana aviomiehenä loistava Leslie Nielsenkään ei ollut tuolloin vielä tunnettu pelkkänä komedianäyttelijänä – Hei me lennetään oli tehty pari vuotta aiemmin ja Mies ja alaston asetta edeltänyt mahtava Naked Gun -telkkarisarja oli vasta tuloillaan.

Creepshow itse asiassa onnistuu aika hauskasti siirtämään sarjakuvan visuaalisen ilmeen filmille. Kriittisissä kohdissa valaistus värjää kuvan sinipunaiseksi, ja episodit päättyvät pöhköihin pysäytyskuviin, jotka ristihäivytetään sarjakuvaruuduiksi. Visuaalinen ilme yhdessä hölmön käsikirjoituksen kanssa tekevät leffasta selkeästi kulttiklassikon – minkä vuoksi leffaa on aika vaikea pisteyttää. Vaikka viimeisen osan torakat pistävätkin ihon kutiamaan, Creepshow tuskin ketään pelottaa, mutta toisaalta leffa voi toimia porttielokuvana kauhun maailmaan tottumattomalle. 

Paras episodi: Jaksot ovat melko tasalaatuisen hyviä / huonoja (katsojasta riippuen). Vannoutuneena Lovecraft-fanina sydäntä kuitenkin lämmittää neljäs ja pisin episodi The Crate, jossa ikivanhasta laatikosta löytyy hirviö yliopistolla. Rasittavan vaimonsa murhaamisesta haaveileva vässykkä professori saa riemastuttavan tyhmännäköisesti toteutetusta kumihirviöstä kimmokkeen suunnitelmalleen.

Arvosana

 

Trick’r’Treat (2007)

Trick’r’Treat kertoo nimensä mukaisesti halloween-illasta pienessä ohiolaiskaupungissa, jolloin homma luiskahtaa käsistä eripuolilla kaupunkia. Leffa on ehkä pikemminkin episodielokuva kuin antologiaelokuva, mutta koska rajanveto on hieman hämärää, se kelpuutetaan ehdoitta joukkoon. Leffassa on viisi pääjuonta ja muutamia sivujuonia, jotka sijoittuvat samaan iltaan ja välillä kulkevat nerokkaasti päällekkäin – tarinat limittyvät välillä ja välillä kulkevat omina kokonaisuuksinaan. Leffassa seurataan muun muassa sarjamurhaavaa rehtoria, naapurin erakkoa, kivilouhokselle kuolleita erityislapsia muistelemaan kulkevaa teinijoukkoa ja bileisiin valmistautuvaa nuorten naisten porukkaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Dougherty, jolta on leffalle kärtetty jatko-osaa jo yli vuosikymmenen, ja hyvästä syystä. Trick’r’Treat on loistava leffa, joka on kulttimaineensa ansainnut. Sen tunnelmassa on sopivaa kieroutta, mutta myös sitcommaista huumoria. Sen yltäkylläinen lavastus tuo välillä mieleen jopa Tim Burtonin leffat ja juonenlangat pysyvät tehokkaasti ohjaajan käsissä, vaikka sivujuonien annetaan välillä rönsyillä yllättävänkin pitkään. Kaiken jälkeen hämmästyttää, että leffa kestää vain tunnin ja 22 minuuttia!  Trick’r’Treat on antologiaelokuvien eliittiä ja arvosana on tietysti suhteutettu tähän joukkoon.

Paras episodi: Elokuva on ehkä enemmän osiensa summa, minkä vuoksi joukosta on vaikea valita suosikkia. Itse valitsen kuitenkin leffan parhaaksi osaksi mystisen, juuttikangassäkkiin pukeutuvan pallopäisen pojan Samin, joka seurailee päähenkilöitä episodien välillä ja sitoo leffaa yhteen. Hänen hahmonsa on yhtä aikaa karmiva ja oudon hellyyttävä.

Arvosana

Tales of Halloween (2015)

Tales of Halloween on joukon perinteisin antologia. Kymmenen episodia, kymmenen ohjaajaa – joukossa mm. Saw-elokuvia tehtaillut Darren Lynn Bousman sekä Neil Marshall, jonka tililtä löytyy klaustrofobiaa aiheuttava The Descent (2005), joka on yksi 2000-luvun parhaista kauhuleffoista.

Elokuvan episodit ovat noin kymmenen minuutin mittaisia, ja niiden sisältö vaihtelee eri perinteiden toistamisesta kummitustarinoiden kautta kostotarinoihin. Andrew Kaschin  John Skippin episodi This Means War ei edes ole kauhua – se on lyhyt tarina halloween-koristelun vaaroista. Adam Gieraschin episodi Trick sisältää ehkä leffan parhaan twistin ja Neil Marshallin Bad Seed sitoo leffaa yhteen, vaikka vähän tuhlaakin nerokkaan hölmön asetelmansa turhan nopeasti.

Elokuvan kiehtovimmasta osiosta vastaa mm. vimmaiset Mayn (2002) ja The Womanin (2011) tehnyt Lucky McKee, jonka kummallinen Hannu ja Kerttu -väännös Ding Dong jättää hieman sanattomaksi. Tätäkin episodia kuitenkin valitettavasti vaivaa sama kuin koko leffaa – tekijät eivät yrityksestä huolimatta tunnu ihan saaneen inspiraation laidasta kiinni, vaan monet episodit haiskahtavat aika rutiinisuorituksilta. Juuri tällaisessa kontekstissa tarvittaisi tiukkaa otetta ja suurta asennetta, mutta useimmat episodit tuntuvat vain pyrkivän täyttämään annetun minuuttimääränsä. Toki leffalla on varmasti ollut budjettirajoitteensa, mutta useimmat episodit häviävät kirkkaasti esimerkiksi Youtubessa julkaistuille monituisille indiekauhulyhäreille – jotka taas varmasti on toteutettu nollabudjetilla. Ei se mitään – pohjimmiltaan leffan parissa viihtyy, eikä tunnin ja 36 minuutin kestokaan saa katsojaa puutumaan. Hieman parempia ideoita vain ehkä olisi kaivattu.

Paras osio: Mielestäni Darren Lynn Bousmanin The Night Billy Raised Hell on lopputwisteineen ehkä kokoelman nautittavin pätkä. Vahvasti Satan’s Little Helperistä (2004) muistuttava pätkä on samalla tavalla hirtehinen ja mustan huumorin läikittämä ja saa hymyilemään pirullisesti.

Arvosana

Arvostelu: Doom: Annihilation (2019)

”Devastate, annihilate, exterminate!”

– Impaled Nazarene

Ohjaaja: Tony Giglio

Käsikirjoitus: Tony Giglio

Pääosat: Amy Manson, Dominic Mafham, Luke Allen-Gale

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16? 18?

Pelien pohjalta tehdyt elokuvat ovat oma, määrällisesti pieni, mutta sitäkin suuremmilla odotuksilla ladattu lajinsa. Harva näistä onnistuu edes viitteellisesti täyttämään suosikkipelien täyttämiä saappaita, ja kun puhutaan kauhupeleistä ja -elokuvista, joukko harvenee entisestään. Syitä tähän on monia: pelillä on ensinnäkin periaatteessa loputtomiin aikaa tarinan kerronnalle – leffalla maksimissaan pari tuntia. Toiseksi pelien tarjoaman immersion saavuttaminen valkokankaalla on liki mahdoton tehtävä: elokuvassa on mahdotonta saavuttaa samaa ensikäden kokemuksen fiilistä kuin pelissä. Tämä toimii toki toisinkin päin: pelissä on vaikea saavuttaa elokuvan ainutkertaisuuden kokemusta, sen tarinankerronnan taidokkuutta ja niin edelleen. Kauhuelokuvien puolelta mielestäni vain vuoden 2006 Silent Hill on onnistunut tavoittamaan osan alkuperäisen pelin maailmasta ja tunnelmasta, vaikka alkuperäisten pelien lumovoimasta jäädäänkin kauas.

Vuonna 2005 tehty ensimmäinen elokuvasovitus legendaarisista Doom-peleistä lytättiin sekä kriitikoiden että suuren yleisön puolelta, minkä vuoksi Doom: Annihilationin ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Giglio yritti turhaan saada Universalilta tukea leffalleen. Vuonna 2016 julkaistu Doom-pelisarjan viimeisin osa räjäytti niin sanotusti pankin yhdistellessään rohkeasti menneen maailman arcade-henkeä nykypelien sulavaan nopeatempoiseen pelityyliin. Tämän myötä Gigliokin sai puhuttua rahat projektilleen, joka tosin oli pienen budjettinsa lisäksi vakavissa ongelmissa alusta asti – muun muassa Doom-pelien kehittäjä ja julkaisija sanoutuivat irti projektista. Oli miten oli – kaikki tämä puhe peleistä ja niiden leffasovituksista sotkee totuutta, sillä Doom: Annihilation ei ole pelien pohjalta tehty elokuva. Se on pohjimmiltaan itse asiassa zombielokuva: amatöörimäinen, c-luokan zombileffa, jota on höystetty pienillä scifi-elementeillä.

Leffa alkaa samoin kuin aiempi elokuvasovitus: joukko merijalkaväensotilaita saapuu yhteysaluksella Marsin kuuhun Phobokseen, jossa suuryhtiö UACin tutkimuslaitos on löytänyt muinaisen portaalin, jonka avulla yhtiö toivoo voivansa teleportata porukkaa planeettojen välillä. Portaali sinänsä toimii, se vain sattumoisin kiertää helvetin kautta, joten sen kautta tukikohtaan livahtaakin sitten jotain muuta. Koko laitos simahtaa pimeäksi, ennen kuin turvaksi tarkoitettu sotilasjoukko on perillä, joten sotilaita odottaa taistelu helvetillisen armeijan kanssa – vai? No ei nyt niinkään: yli puolet elokuvan kestosta kulutetaan porukan taistellessa jostain syystä sininaamaiseksi maskeerattuja zombeja vastaan uudestaan ja uudestaan – itse asiassa tuntuu, että maskeerattuja kavereita on kaksi tai kolme, ja heitä sitten kuvataan joka kuvaan uudelleen. Samalla harhaillaan etsimässä generaattoria ja porukka ympäriltä harvenee huimaa tahtia – ja löytyypä lopulta hirviökaartiin toinenkin hirviö: pelien perusvastustaja imp. Näihin kahteen on katsojan tyytyminen.

On vaikeaa listata kaikkea, mikä elokuvassa on pielessä – en tiedä harmittaako enemmän se, kuinka itkettävän pökkelöä kaikki dialogi leffassa on, se että henkilöt ovat kammottavan pintapuolisia, vai se että päähenkilön nimi on jumalauta Joan Dark. Jo alkutekstit näyttävät halvoilta ja lavasteet muistuttavat parhaimmillaan 90-luvun tieteistelkkarisarjoja. Tuotantotiimi on tehnyt tavallaan kunnioitettavan valinnan maskeerata kaikki hirviöt pelkän CGI:n sijaan, mutta kun se CGI on ainoa, joka leffassa näyttää ihan mukiinmenevältä – kuminaamarit ja siniset naamat eivät millään vakuuta. Henkilöt ovat sietämättömän pintapuolisia ja kaikki viittaukset pelisarjaan ovat vähän noloja – pelin isoin pyssy BFG on selvästi muovia ja ontto, avainkortteja keräillään väkinäisesti ja satunnaisen kuolleen tutkijan nimi on William Blazkowicz (viittaus, jonka fanit ymmärtänevät). Leffan juoni on tavallaan lainattu Doom 3 -pelistä, mutta ihan sama lähtökohta on niin Aliensissa (1986), Event Horizonissa (1997) kuin lukuisissa scifipeleissäkin. Tämän vuoksi elokuvaa kannattaa ehkä mieluummin katsoa halpis-zombileffana, mihin jo aiemmin viittasin. Doom-pelien sovituksena se on tyystin kammottava, mutta toiminnantäytteisenä kohelluksena joku vannoutunut b-luokan scifin fani voi siitä jotain saada irti – ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Mutta lopulta, sitten kun leffa on raahautunut ennalta arvattavine käänteineen melkein loppuun ja erikoisjoukkojen sotilaat ovat yhtä lukuun ottamatta kuolleet muutaman juoksevan zombin vuoksi, tapahtuu jotain siistiä. Viimeiset seitsemän minuuttia, jotka onkin sitten tehty kokonaan green screenin edessä, ovat yhtäkkiä aika siistiä kamaa. Kuvat ovat kuin tyystin toisesta leffasta revittyjä – tai no, vaikka pelistä. Luultavasti äärettömän pieni budjetti selittää osin tätä kalkkunaa, mutta viimeiset minuutit saavat toivon heräämään: olisitte näyttäneet tätä niiden huonosti lavastettujen käytävien sijaan! En nyt tahdo tarkoittaa, että viime minuutit tekisivät leffasta suositeltavan, mutta jos leffan saa käsiinsä, voi melko huoletta skipata tuonne loppuun ja katsoa vain viimeiset kymmenen minuuttia, siinä on parhaat palat.

Elokuva on haukkunsa ansainnut, mutta en silti tahdo tunkea sitä täyttä kuraa -kategoriaan. On siinä vähän yritystä ja olen varma, että vaikka suurin osa yleisöstä tätä varmasti vihaa, löytyy tällekin joku katsoja, joka ihan vaikka vain vastavirtaan luovimisen ilosta tästä tykkää. Lähdemateriaaliaan leffa ei muistuta tippaakaan, mutta minibudjetin scifikauhuna se voi menetellä. Viimeiset minuutit vaihtavat eri vaihteen silmään ja niiden vuoksi leffa ansaitsee ylimääräisen puolikkaan tähtiinsä. Taidanpa laittaa The Rockin tähdittämän vuoden 2005 Doomin dvd-soittimeen uusintakierrokselle, ihan vaikka vain kiusan vuoksi.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Twitter

Kuvat: Universal Pictures

Arvostelu: In the Tall Grass (2019)

”Lay down on the green grass, remember when you loved me…”

– Tom Waits

Ohjaaja: Vincenzo Natali
Käsikirjoitus: Vincenzo Natali 

Pääosat: Rachel Wilson, Harrison Gilbertson, Patrick Wilson  

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16      

Netflixin uutuuskauhu In the Tall Grass perustuu Stephen Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin lyhytromaaniin vuodelta 2012. Stephen Kingistä voi olla kirjailijana mitä mieltä tahansa – hänen tuotannostaan löytyy kaikkea ehdottomista kauhuklassikoista kamaliin leffasovituksiin ja vielä kamalampiin novelleihin – mutta hänen järkähtämätöntä protestanttista työmoraaliaan täytyy arvostaa. Joe Hill on itselleni melko tuntematon – hänen esikoisromaaninsa Sydämen muotoinen rasia (2007, suom. Kari Salminen) oli mielestäni aivan sysipaska, mutta kakkosromaanista Sarvet (2010) tehty elokuvasovitus oli mainio leffa, joka pesee helposti suurimman osan isä-Kingin teksteistä tehdyistä leffasovituksista.

In the Tall Grassin alussa kuudennella kuulla raskaana oleva sisko Becky (Laysla De Oliveira) on veljensä Calin (Avery Whitted) kanssa matkalla Yhdysvaltojen läpi. Beckyn pahoinvoinnin seurauksena sisarukset pysähtyvät maantien laitaan ja kuulevat Tobin-nimisen pojan (Will Buie Jr.) huutelevan apua tien laidalta alkavalta ruohopellolta. Korkea ruoho on noin parimetristä ja poika pyytää kaksikolta apua eksyttyään ruohikkoon. Sisarukset päättävä auttaa poikaa ja astuvat ruohon sekaan. Siinä se juonikuvaus suurin piirtein onkin – sillä ruohon keskeltä ei olekaan ihan niin helppoa palata takaisin. Alkaa mystinen, eksyttävä seikkailu vihreässä labyrintissa.

Ei maissilapsia tällä kertaa

Elokuvan alku on todella vahva. Arkiselta tuntuva pelto loputtomana yliluonnollisena sokkelona, josta tuntuu mahdottomalta löytää pois, on todella kiehtova lähtökohta ja pikkuhiljaa leffa ymppää uusia henkilöjä perustellusti mukaan. Valitettavasti kiehtovan alun jälkeen elokuva nytkähtää väärälle raiteelle, joka tekee elokuvasta paradoksaalisesti sekä täysin ennalta arvattavan että täysin arvaamattoman. Ja valitettavasti kumpikin lopulta syö kiinnostusta mysteeriä kohtaan.

Käsikirjoitus ei anna kovinkaan paljoa tilaa näyttelijöille. Kauhuleffojen vakiokasvoksi – syystä – 2010-luvulla noussut Patrick Wilson repii kaiken irti ohuesta hahmostaan Tobinin isänä, mutta muut näyttelijät uppoavat perussuorituksiin, joilta huonohko käsikirjoitus syö pohjaa – miksi Cal on hahmona ontohko kusipää, vaikka hänen piti olla toinen päähenkilö?! Joku lienee James Wanin ohella myös huomannut, että Wilsonilla on hyvä lauluääni – ellei herra itse ole vaatinut kummahkoja lauluosuuksia rooliinsa.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on annettava kehuja. Se saa ruohosta irti yllättävän upeita kuvia ja pyrkii oikeasti nostamaan ruohon yhdeksi päähenkilöistään, vaikkei ihan siinä onnistu. Myös muutamat groteskit ja hämmentävät kuvat pelastavat elokuvaa. Samalla visuaalinen ilme hieman pettää – jos leffassa esitellään mystisiä olentoja ja näkymiä, niistä pitäisi saada jotain irti. Nyt ne jäävät viittauksiksi. Ja kun elokuvan premissi tahtoo luvata jonkinlaista uppoamista pelottavaan fantasiamaailmaan, on pettymys, että kyseessä on lopulta vain ruohoa – vaikkakin kiehtovaa sellaista. Kaivattaisiin jonkinlaista synkkää Narniaa.

Elokuvaa voi tulkita monelta eri kantilta – yhtäältä ruohoaukean reunalla häämöttävä kirkko luo jonkinlaista kuvaa kristillisestä koettelemuksesta, jota abortinvastaisuuteen kallellaan oleva käsikirjoitus tukee. Mutta toisaalta eksyttävän, tuomiomaisen labyrintin sijaitseminen ”täsmälleen Amerikan keskikohdassa” luo kuvaa eksyneestä, hajoavasta valtiosta. Voisin kehitellä kreisimpiäkin tulkintoja – sillä aina löytyy merkityksiä, jos tahtoo. Mielestäni elokuva ei perustele suurempien teemojen etsimistä juurikaan. Kiistämättä siinä on abortinvastaisen ”prolife-liikkeen” sivumaku, mutta moneen suuntaan tempova tarina ei oikein onnistu puolustamaan edes sitä – ja ehkä hyvä niin.

Elokuvan ohjannut Vincenzo Natali teki hieman samankaltaista elokuvaa esikoisohjauksellaan Cube – Kuutio (1997) – kumpikin sijoittuu järjenvastaisiin, mahdottomiin ja trendikkäästi sanottuna kafkamaisiin olosuhteisiin, ja kumpikin pyrkii nostamaan ihmistenväliset suhteet kauhunsa ytimeen. Mutta Kuutiossa Natali onnistui upeasti säilyttämään elokuvan keskeisen mysteerin äärettömän kiehtovana ja henkilöiden väliset asetelmat selittyivät hienon käsikirjoituksen kautta. Se tekee Kuutiosta mestariteoksen – joskin älyttömän aliarvostetun sellaisen. In the Tall Grass sen sijaan olettaa annettuna, että katsoja ymmärtää tarpeeksi henkilöiden välisistä suhteista, kunhan ne nopeasti selitetään. Samalla mysteeriä hieman avataan, mutta lopputuloksena leffaan jää kirkuvia juoniaukkoja ja epäloogisuuksia, jotka syövät katsomiskokemusta.

En halua ryöpyttää elokuvaa liikaa – se on periaatteessa ihan okei – mutta kiehtovaan lähtökohtaansa nähden se on melkoinen pettymys, minkä lisäksi se saisi olla vartin lyhyempi. Tämänkaltaisen mysteerin kohtalona on väkisinkin olla joko mestariteos, tai keskivertoa huonompi. Jos olet Netflixin tilaaja, niin leffa on ihan katsomisen arvoinen, jos et, niin älä huoli – et menettänyt mitään: ihan samoin kuin kaikkien Netflixin kauhuleffojen yhteydessä, toistaiseksi.

Arvosana

Lähteet: Wikipedia, IMDB

Kuvat: Copperheart Entertainment

Pelkkää säikyttelyä!

Sofia Tawastin ja Ville Yli-Knuutilan mainio Outo laakso -podcast (täällä ja täällä) tutustutti minut Where’s the Jump? -sivustoon. Linkki sivustoon tässä. Sivusto osoittautui sen verran mainioksi, että siitä on syytä puhua hieman enemmänkin. Where’s the Jump? listaa yksityiskohtaisesti yli 500 kauhuleffan kaikki säikäytykset sekunnilleen. Näin voi esimerkiksi käydä tarkistamassa, kuinka rajua säikyttelyä on luvassa, tai vaikka fiilistellä jälkikäteen lempileffansa säikäytyksiä. Jump scaret on jaettu pienempiin (minor) ja isompiin (major). Leffojen pelottavuutta on arvioitu sivustolla muutenkin. Hieman samalla tavallahan toimii IMDB:n Parents Guide, josta voi käydä katsastamassa elokuvien väkivaltaa, seksiä ja jopa kiroilua. Kummassakin tapauksessa on sanomattakin selvää, että leffan saa liki totaalisesti spoilattua tutustumalla näihin – mutta aina se ei välttämättä haittaa. Mikäli jump scaret potuttavat, niiden ärsyttävyyttä voi hiukan lieventää se, että tietää niistä etukäteen ja herkkä katsoja voi saada kiksejä jo pelkistä säikäytysten kuvauksista. Illan kauhuleffaa ei siis välttämättä tarvitse jättää katsomatta säikäytysten pelossa, jos tietää, että säikyttelyä ei ole luvassa – tai sitä osaa oikeissa kohdissa odottaa. Ja toisaalta sivuston hakutoiminnolla voi katsastaa, mitkä leffat sitten ovat niitä kunnon jump scare -pläjäyksiä. Ja niinhän Kauhuopas tietysti tekee. Listan kärkipäästä löytyy tuttuja nimiä: Insidious (2010), Annabelle: Creation (2017), mutta myös ylläreitä – oliko Freddy vs. Jasonissa (2003) todella yhdeksänneksi eniten säikäytyksiä? Tehdäänpä lyhyt tarkastuskierros säikyttelyjen top kolmoseen.

Ja voittaja on…

Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia (2013)

Where’s the Jump? -sivuston selkeä ykkönen on Haunting in Connecticut 2: Ghosts of Georgia. Leffassa on 32 säikäytystä – 6 isoa ja 26 pienempää. (Vertailun vuoksi: alkuperäinen Kirottu (2013) sisälsi sivuston mukaan 12 jump scarea, joista kolme oli merkittäviä.) Leffaa on lyöty aivan älyttömän tollolla nimellä: Georgiahan on vain 1200 kilometrin päässä Connecticutista – hieman sama kuin leffan nimi olisi Helsinki Massacre 2: Blood in Berlin. Leffaa toki ei alun perin ole tehty jatko-osaksi, vaan sen otsikko on tuotantoyhtiön neronleimaus. No se siitä – kuinka pelottava leffa sitten on?

Täytyy myöntää, että Ghosts of Georgiassa on ihan potentiaalia. Säikyttelyä on luvassa ihan alusta loppuun. Ensimmäiseen kahteen minuuttiin mahtuu jo kaksi yritystä. Ja parin minuutin välein painetaan taas. Suurin osa säikäytyksistä on täysin turhia, mutta osa kyllä toimii. Leffa kertoo kolmihenkisestä perheestä, joka muuttaa Georgian syrjäseudulle. Mukaan lyöttäytyy myös perheen äidin sisko. Perheen naiset, pikkutyttö Heidi mukaan lukien, omaavat kaikki näkijän kykyjä, ja kykyä käytetäänkin hanakasti: kaikkialla on jatkuvasti haamuja. Juonikuvio ymppää mukaan orjuuden aikaisen maanalaisen rautatien: todellisen historiallisen orjuuden vastaisen verkoston, joka salaa yritti pelastaa karanneita ja vapautettuja orjia pohjoisiin osavaltioihin lynkkausjoukoilta. Orjuuden historian haamuista kyllä riittää ammennettavaa – toki historiallisen kauheuden käyttämistä kauhuleffan polttoaineena voi pitää aika mauttomanakin. Kaikesta paistaa läpi, että tekijätiimi on ainakin yrittänyt – on twistejä, näkyjä, outoja leikkauksia ja kameralla leikittelyä. Hahmot ovat ihan sympaattisia. Loppuun asti yritys ei ole vienyt, sillä leffa on auttamattoman keskinkertainen. Kovalla säikyttelyllä marinoitua kauhuviihdettä etsivälle leffa silti kyllä toimii. Wikipedia väitti elokuvan budjetin olevan vaatimaton 1,5 miljoonaa ja IMDB 9 miljoonaa. Jos IMDB:n tiedot pitävät kutinsa, on leffa ihan tolkuttoman halvannäköinen. Odotin silti paljon huonompaa.

Arvosana  

Extraterrestrial (2014)

The Vicious Brothers -nimellä syystä tai toisesta työskentelevä ohjaajakaksikko Colin Minihan ja Stuart Ortiz ovat vastuussa listan kakkossijoituksen saavasta Extraterrestrialista, joka saavuttaa sijoituksensa 30 säikäytyksellä, joista neljä on isoa ja 26 pienempää. Kaverit ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi Grave Encountersin (2011), josta itse pidin paljon.

Extraterrestrial on versiointi perinteisestä mökki metsässä -lajityypistä, joka on tällä kertaa höystetty ufoilla. Siis Evil Dead, mutta Necronomiconin sijaan valoja taivaalla. Viisi nuorta aikuista painuu vanhalle mökille, josta pitäisi saada kuvia ennen myyntiä. Seuraa ihan peruskesäviikonloppu: ryypiskelyä, suhdesotkua, naapurin Michael Ironsiden näköisen foliohattupään kanssa hengailua – ja ufojen invaasio. Olisi väärin haukkua elokuvaa sen kliseisyydestä, sillä siihen se pyrkiikin. Kaikki elokuvassa on genrelle niin tyypillistä kuin olla ja voi, ja melkein kaikki ufo-kliseet on ympätty mukaan – jo leffan nimi kertoo suorasukaisesti, mitä tuleman pitää. Riippuu katsojasta, kuinka paljon kliseisyys haittaa. Omasta mielestäni kliseisyys toimii, koska leffa on tehty hyvin ja se, että ufot jopa näyttivät pyöreine päineen ja hujoine raajoineen perinteisiltä, oli leffan vahvuus. Itse säikäyttelyä ei leffassa mielestäni huomannut muita saman lajityypin edustajia enempää, vaikka mittari niin näyttikin. Kliseistä on leffaan saatu rakennettua maukas soppa, jonka viimeinen puolituntinen on ihan rautaa. Harmi, että leffan hahmot on kirjoitettu ihan liian ohuesti – muuten antaisin leffalle puoli tähteä lisää.

Arvosana

Resident Evil: The Final Chapter (2016)

Listan kolmonen on yllättäjä. Kolmas sija on itse asiassa tasapeli, sillä sekä viimeinen Resident Evil että Paranormal Activity: Ghost Dimension (2015) sisältävät sivuston mukaan 29 säikäytystä. Mutta koska Paranormal Activityssä on vain yksi suurempi säikäytys ja Resident Evilissä viisi, on voittaja ilman muuta selvä.

Oma kiinnostukseni Resident Evil -leffasarjaan lopahti jossain niillä vaiheilla, kun Milla Jovovichin klooneja alettiin tuputtaa ovista ja ikkunoista, mutta ennen kuin hän oli saanut psyykkisiä supervoimia (tai jotain). Mutta ei se mitään, kyllä sarjan toiminnantäytteiseen, scifihtävään zombimaailmaan pääsee sisään, vaikka joku osa olisikin jäänyt välistä. Tällä kertaa päähenkilö Alicen olisi lopullisesti yritettävä tuhota Umbrella corporation, ennen kuin viimeisetkin ihmiset kuolevat. Leffa punoo auki jääneitä juonenpätkiä kiinni ja yrittää ympyrämäisesti palata ensimmäisestä osasta tuttuihin paikkoihin. Resident Evilit valitsivat elokuvina alusta alkaen kauhun sijaan actionin pääpainopisteekseen, minkä vuoksi ne eivät koskaan ole olleet erityisen pelottavia. Samaa menoa on viimeisessä osassa luvassa. Leffassa on valtavasti sinänsä jonninjoutavaa actionia, mutta muutamat kuvat, kuten zombiarmeijan päälle satava palava bensa ja muutamat cgi:llä väännetyt erikoiszombit, ihan kyllä säväyttävät. Mikäli leffasarja on kiinnostanut – ja miksei se toimintapläjäyksenä menettelisi – viimeinen osa ei varmasti tuota pettymystä. Itse olisin alusta alkaen toivonut sarjan menevän ihan eri suuntaan, minkä vuoksi olen ehkä vähän jäävi arvioimaan sitä.

Mutta entä sitten ne jump scaret? No onhan niitä, joskaan leffa ei selvästikään ole yrittänyt mitään säikäytysennätyksiä. On itse asiassa hieman kummallista, miten Where’s the Jump? laskee kolme peräkkäistä säikäytystä samassa kohtauksessa ikään kuin ”suuriksi” (major). Olenkohan liian paatunut kauhun katselija jos uskallan väittää, että leffassa kyllä on jump scareja, mutta ne eivät tee siitä yhtään pelottavaa? Eikä se liene leffan tarkoituskaan. Ai niin, sarjan faneille tiedoksi, että hieman samalla tavalla kuin Resident Evil 7 pelinä pyrki reboottaamaan sarjaa, on myös leffoille jonkinlainen uudelleenkäynnistys suunnitteilla.

Arvosana

Lyhyt yhteenveto:

Where’s the Jump? -sivusto on ihan hauska väline esimerkiksi säikäytysten ystäville, tai toisaalta niille, jotka jump scareja inhoavat, mutta haluavat silti katsoa kauhua. Top 3 eniten säikäytyksiä sisältänyttä leffaa nyt katsoneena voin vahvistaa, että pelkät jump scaret eivät tee leffasta pelottavaa – tietenkään. Tarvitaan tunnelmaa, samaistuttavia henkilöitä ja tilanteita, musiikkia, jännityksen lataamista. Yksi tai kaksi hyvin rakennettua ja juonellisesti perusteltua säikäytystä tekee leffasta pelottavamman kuin neljäkymmentä hutaistua ja liioiteltua jump scarea. Loppuun linkki Youtubeen, yhteen kaikkein nerokkaimmista jump scareista. Säikäytyksiä tuntevat tietänevät jo, mistä on kyse – ja ei, kyse ei ole kauhuleffasta.

Lähteet: Wikipedia, IMDB, Outo laakso -podcast, YouTube, pcgamer.com

Kuvat: Gold Circle Films, Abduction Films, Screen Gems

Arvostelu: Eerie (2018)

”We shall never be the blessed dead…”

– Nile

Ohjaaja: Mikhail Red

Käsikirjoitus: Mikhail Red, Rae Red, Mariah Reodica

Pääosat: Bea Alonzo, Charo Santos-Concio

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Filippiiniläinen Eerie on saanut aikamoista hypeä aikaan sen jälkeen, kun Netflix otti elokuvan levitettäväkseen tänä vuonna. Kuuleman mukaan ihmiset ovat menettäneet yöuniaan ja nukkuvat valot päällä kaiken aikaa. Samankaltaista hehkutusta ”älyttömän pelottavana” on saanut aiemmin useampikin Netflixin kauhuleffa, kuten vuoden 2017 Verónica. Ei siinä –Verónica oli ihan kelpo kauhupätkä, mutta ei se mitään maailmoja mullistanut. Hehkutus on ihan ymmärrettävää – Netflixin kautta leffat löytävät varmasti yleisöjä, jotka eivät välttämättä kauhua teattereihin menisi katsomaan. On tavattoman piristävää, että Netflix on ottanut useita leffoja levitettäväkseen nimenomaan kansainvälisiltä markkinoilta, Hollywoodin ulkopuolelta. Ihan sama, vaikka yhtiön tausta-ajatuksena olisikin vain kasvattaa halvalla leffakokoelmaansa.

Eerie kertoo filippiiniläisestä katolisesta tyttökoulusta, jonka kolmoskerroksen vessassa kuuleman mukaan kummittelee. Ensin tyttö nimeltä Anna joutuu kummituksen säikäyttämäksi ja – ilmeisesti – lähtee pois koulusta. Seuraavaksi koulun pihalta löytyy jo kuollut oppilas. Tyttöjen turvallisuudesta huolestunut opinto-ohjaaja Patricia (Bea Alonzo) haluaa selvittää mysteerin, ja pitää samalla öisin rupattelutuokioita Erika-nimisen haamun kanssa.

Tunnelma elokuvassa on kohdallaan. Öiset koulun käytävät, istunnot haamun kanssa ja pahaenteiset vihjeet toimivat ihan hyvin. Elokuvan score antaa hiljaisuudelle kiitettävästi tilaa ja höystää melko tyylikkäästi säikyttelyjä muutamilla maltillisilla viuluilla. Elokuva jaksaa sinnikkäästi rakentaa jatkuvasti jump scareja, varsinkin alkupuolellaan. Yksi tai kaksi vilkaisua kohti narisevaa ovea ei riitä – niitä on vähintään viisi; tulitikkuja pitää raapia pimeässä ainakin kahdeksan ennen kuin mitään tapahtuu; opinto-ohjaaja tarvitsee seitsemän painajaisjaksoa ennen kuin mitään selviää. Ei se mitään, sillä jump scaret ovat elokuvan keskeistä antia – lopulta on itse asiassa yllättävääkin, miten paljon siinä on säikyttelyä siihen nähden, että elokuva on oikeastaan aika rauhallinen. Vaikka osa säikyttelyistä on melko typeriä, tunnelma on karmiva ja elokuva on kuvattu taidolla. Kaikki muu sitten vähän vuotaakin nurkistaan.

Aasialaisesta kauhusta puhuminen ikään kuin yhtenä kokonaisuutena on ongelmallista, niin valtavasta kokonaisuudesta on kyse. Useimmiten aasialainen kauhu tuo siti yhä mieleen kuolemaansa kaunaisesti kostavat pitkätukkaiset tytöt ja vesihaamut, à la Ringu (1998) ja Ju-on: the Grudge (2003), mutta totta kai Aasia tarjoaa kauhun ystävälle ihan älyttömästi muutakin. Hassua toki sinänsä on, että Eerie poimii vaikutteensa nimenomaan siitä kliseisimmästä päästä. En tavallisesti valita kliseistä – monet kliseiset elementit ovat älyttömän käytettyjä siksi, että ne oikeasti toimivat – mutta Eerie menee välillä vähän turhan pitkälle. On mustalla tukalla kasvonsa peittävä haamu, verta itkevä haamu ja traagisesta kuolemasta syntyvä kauna. Leffassa on jopa Ringusta suoraan varastettuja kuvia: haamun ensimmäisen uhrin vääntynyt naama ja mustalla liidulla maanisesti ympyrää piirtäviä lapsia. Ymmärrän kyllä vaikutteet, mutta nyt käsikirjoitus päästää itsensä vähän turhan helpolla.

Elokuvalla on niin kova hinku pelotella, että osa säikyttelystä sotkee elokuvaa ihan turhaan. Miksi Patricia yhtenä hetkenä juttelee haamun kanssa ja toisena pelkää sitä älyttömästi? Mikä se nunnan haamu oli? Juoniaukkojakin löytyy: mitä kävi ensimmäisen kohtauksen Annalle? Miksi Patricia tuntee Erikan haamun, mutta on sitten kuitenkin jotenkin ihan pihalla haamun kohtalosta? Elokuva tahtoo vihjailla koko ajan, että mysteerissä on kyse jostain suuremmasta, mikä sotkee lopulta melko yksinkertaista juonta.

Eeriellä on hetkensä, ja varsinkin jos kostoa janoavien haamujen edesottamukset yhä kiinnostavat, elokuva on katsomisen arvoinen. Se on laadukkaasti tehty, mutta siihen se vähän jääkin.

Omalla kohdallani esim. Kaunasta (2003, jenkkiremake 2005) on näin jälkikäteen lähtenyt hieman maku, kun tajusin, että se mitä haamu kostaa on paljon vähäisempää kuin se, miten se kostaa. Ei elämän aikana kaltoin kohdelluksi tuleminen ole mikään tekosyy sille, että saa sitten haamuna pistää kylmäksi kasoittain ihmisiä – joku roti haamuillekin!

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Elle.com

Kuvat: Star Cinema

Arvostelu: Terrifier (2018)

”This is beautiful, this is art…”

– Pig Destroyer

Ohjaaja: Damien Leone

Käsikirjoitus: Damien Leone

Pääosat: David Howard Thornton, Jenna Kanell, Catherine Corcoran

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 18

Kun puhutaan roskaelokuvista, puhutaan hyvin kirjavasta joukosta. Roskan joukosta löytyy törkyisiä helmiä – 2000-luvun hyvästä roskasta voi mainita esimerkiksi vaikkapa Troman Poltrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) tai The Taint – Saastuneiden armoilla (2011). Myös Jim Hoskinsin John Watersin tuotannolle kumartava The Greasy Strangler (2016) on loistava esimerkki hyvin tehdystä roskasta – aivan kreisiä meininkiä suurella asenteella.  Huonoa roskaa taas edustavat esimerkiksi SyFy-kanavan lukuisat kammottavat räpellykset, the Asylumin tuottamat mockbusterit ja NorthBank Entertainmentin karseat kauhu-ripoffit. Roskaelokuvien joukossa Terrifier sijoittuu selkeästi sinne kategorian paremmalle laidalle, vaikka klassikoista jäädäänkin kauas.

Terrifierin keskiössä on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Leonen luoma Art-klovni, joka on selvästi Leonen lempilapsi. Psykoottinen klovni on seikkailut Leonen aiemmissa lyhytelokuvissa sekä osin näistä ja osin uudesta materiaalista kootussa All Hallow’s Evessä (2013). Nyt sellainen varoituksen sana, että tuo All Hallow’s Eve on ihan paska – eli vaikka kuinka tykästyisi Terrifierin sairaaseen klovniin, niin nuo Leonen aiemmat puuhastelut kannattaa ehdottomasti jättää oman onnensa nojaan – se on huonoa roskaa. Terrifier kohtasi monen muun genre-elokuvan tavoin aikamoisia levitysvaikeuksia, ja vaikka leffa valmistui 2016, se sai levityksensä vasta 2018 Dread Centralin tartuttua toimeen. Dread Centralin avustuksella leffalle on myös valmisteilla vuonna 2020 ensi-iltansa saava jatko-osa.

Terrifier alkaa, kun kaksi nuorta Halloween-bileistä kotiin lähtevää naista törmäävät kadulla sattumalta musta-valkoiseen pukeutuvaan klovniin. Naiset saavat kummalta hyypiöltä vaikuttavan äijän hiippailemaan kannoilleen, ja vaikka kaveri vaikuttaa uhkaavalta jo aluksi, on hänellä törkeä arsenaali kieroja temppuja hihassaan kaikkien kohtaamiensa ihmisten varalle. Elokuvassa ei ole slasherille tyypillistä kaverijoukkoa, joka kohtaa murhaajan, vaan melko satunnainen porukka Halloween iltana liikuskelevia ihmisiä, mikä korostaa sitä, että leffassa ei missään nimessä ole kyse kenestäkään muusta kuin Art-klovnista. Tämä on tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta luo myös elokuvaan aikamoisen ongelman: kun leffassa ei oikein ole päähenkilöä, siinä ei myöskään ole minkäänlaista dramaattista jännitettä. Leffassa on oikeastaan vain jännitys siitä, koska seuraava uhri tapetaan, ja lopun aikaa se käy tyhjäkäynnillä, minkä vuoksi elokuva lipsuu ajoittain jopa tylsäksi lyhyestä kestostaan ja karusta väkivallastaan huolimatta – jos leffaan olisi perustellusti saatu lykättyä vielä murha tai pari, niin pyörittäisiin loistavan eksploitaatioslasherin äärellä.

Vaan kyllä umpihullu klovni sentään jotain pelastaa. Mykkä, välillä uhkaavasti tuijotteleva ja ajoittain leveästi hymyilevä, pantomiimia käsillään tavoitteleva klovni on kauhuelokuvien klovneista kieroimpia. Kaverin nimi ei varsinaisesti tule leffassa esille, hän vain tuhrii ulosteella sanan vessan seinään – ja yhtä hyvin hän saattaa viitata tekemisiinsä ’taiteena’. David Howard Thornton tekee hyvän roolin pelkillä eleillä. Hänen musta-valkoiset vaatteensa korostavat niille roiskuvaa verta – ja sitähän roiskuu. Kaverilla on ihan vastustamaton tarve päästä silpomaan kaikkien kasvoja mitä erilaisimmin keinoin. Kolkossa, saastaisessa varastorakennuksessa liikuskeleekin aikalailla white trash -sakkia, joita klovni kärkkyy. Voisi perustellusti väittää, että leffa on estetiikassaan kaiken velkaa Rob Zombielle  – vaikka toki Zombie on kaiken velkaa 70-luvun kauhulle. Mutta kyllä Art mielestäni pesee Fireflyn perheen ihan vain silmittömällä väkivallallaan ja hymyilee irvistäen päälle. Elokuva myös rikkoo slashereiden kirjoittamattomia sääntöjä jatkuvasti, mikä lisää klovnin anarkistista otetta. Kaveri on yhtä aikaa pähkähullu ja hyvin arvaamaton, mikä on tietysti toimiva yhdistelmä.

Elokuva on tehty todella pienellä budjetilla ja se näkyy. Rakeinen kuva muistuttaa pikemminkin 90-luvun suoraan televisioon tehdyistä elokuvista kuin vuodesta 2016, ja sen todella hidas leikkaustyyli on joko tarkoituksellinen kumarrus 70–80-lukujen kauhuleffojen kulta-ajalle, tai pienen budjetin sanelemaa – tai sitten ihan vaan elokuvantekijän taitamattomuutta. Synkkä, mutta aika rauhallinen ambient-musiikki ja toisaalta suht häiriintynyt väkivaltainen kuvasto ovat koko ajan jotenkin epäsynkassa keskenään – soundtrackin luulisi kirkuvan, kun kasvoja revellään irti, mutta oudosti se pysyy koko ajan aika samanlaisena. Musiikki ja leikkaus tosin luovat kyllä samalla myös elokuvaan aika ainutlaatuisen tunnelman, joka on koko ajan jossain kierouden ja levottomuuden välimailla – mutta ei varsinaisesti kauhea missään vaiheessa.

Terrifier ei missään nimessä ole koko kansan viihdettä, eikä pätkä maailmoja mullista, mutta siitä on saatu pienellä budjetilla yllättävän toimiva kokonaisuus – ja täytyy myöntää, että jokseenkin odotan jatko-osaa: mitähän suurempi budjetti tuo tullessaan? Ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tuskin ohjaaja Leone luomuksestaan luopuu lähitulevaisuudessa. Pellejä on kauhuelokuvissa nähty maailman sivu ruokkimassa pahaa aavistamattomien koulrofobioita, mutta harvoin yhtä silmitöntä ilmestystä kuin Art on päästetty kankaalle. Kaveria ei sellaisenaan tietenkään mitenkään voi verrata vaikkapa Sen Pennywiseen, sen verran pienemmässä ympyrässä pyöritään. Lähempänä vertailukohtana voisi olla jo mainitun Rob Zombie 31:n (2016) klovnit. Tosin Zombien umpitympeillä klovneilla Art pyyhkii lattiat mennen tullen. Kieroudesta Artin voi ainakin nostaa aika korkealle kauhuleffojen karmeimpien klovnien rankingissä.

Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, Facebook, http://www.theasylum.cc/, Dread Central

Kuvat: Epic Pictures Group

Arvostelu: Brightburn (2019)

”Telling me I have to change, telling me to act my age…”

– Goldfinger

Ohjaaja: David Yarovesky

Käsikirjoitus: Brian Gunn, Mark Gunn

Pääosat: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Sillä välin, kun Marvel ja Disney ovat kipuilleet New Mutantsin jälkituotannossa jo pari vuotta, iskee Sony ohi takavasemmalta Brightburnilla. Vieläkään ei ole varmaa, kuinka paljon kauhuelementtejä New Mutantsiin uskalletaan änkeä nyt, kun Disney on tunkenut vuorostaan lusikkansa soppaan – ja ovatko puheet siitä ”kauhuelokuvana” lopulta pelkkä markkinointikikka, mutta Brightburn on täysiverinen kauhuelokuva. Tai niin täysiverinen kuin sen lähtökohdista irti saa.

Brightburn rakentuu kiehtovan lähtökohdan ympärille: mitä jos Teräsmies olisikin paha? Elokuva pyrkii vastaamaan mahdollisimman hyvin tähän kysymykseen ja kertoo tarinan kaverin lapsuudesta. Käsikirjoitus vetää mutkat niin suoriksi, että tulevan superpahiksen taustatarina on yksi yhteen Teräsmiehen tarina – maanviljelijäpariskunnan pellolle tipahtaa eräänä yönä avaruusalus, josta löytyvä pienokainen on kuin taivaanlahja lapsettomalle parille. Vanhemmat kasvattavat lastaan tiedostaen tämän yliluonnolliselta vaikuttavan taustan. Isällä on joosefmaisia epäilyksiä – poikahan ei biologisesti ole hänen – eikä hän ihan osaa poikaa kasvattaa, mutta periaatteessa lapsuus on aika tavallinen. Silmää Teräsmiehelle vinkkaillaan pojan sinisellä pyjamalla ja punaisella peitolla. Kaksitoistavuotissyntymäpäivien jälkimainingeissa alkaa latoon piilotettu avaruusalus kutsua poikaa vierasperäisellä viestillään, eikä aikaakaan, kun puberteettia lähestyvä poika saa huomata voimiensa kasvaneen. Samalla ikävä kyllä pojan pinna lyhenee sen verran, että pienikin vastalause saa hänet raivoihinsa – ja teiniangsti yhdistettynä supervoimiin on melko apokalyptinen yhdistelmä.

Smallvillessä verta roiskittiin ihan liian vähän

Yhtälailla kuin asetelma on kiehtova, se on myös elokuvan heikko kohta. Juoni tahtoo välttämättä kertoa pojan kasvutarinan, joten yhtään yllätystä ei ole luvassa. Elokuva ei myöskään anna hirveästi motivaatiota pojan pahuudelle – koulukiusaamisteemakin lakaistaan maton alle aika yliolkaisesti. Ilmeisesti pääsyy pojan raivoon on jonkinlainen eksistentiaalinen pottuuntuminen – oli se sitten peräisin emoaluksesta tai ei. Supervoimat takaavat ylivoiman, jonka edessä kaikki – myös elokuvan juoni – ovat voimattomia, sillä kun Teräsmies päättää murhata, hän murhaa ja sillä sipuli, ei siinä kukaan mitään voi vastaan sanoa. Tätä kautta myös kauhuaspekti kärsii – hyvä pahishan lopulta kuitenkin perustuu heikkouksilleen: vampyyrit pitää kutsua itse sisään, zombit ovat hitaita, Darth Vaderilla on yhä inhimillisiä tunteita – ja millainen olisi täysillä perään sprinttaava Michael Myers? Elokuva kyllä lunastaa alkuasetelmansa, se on laadukkaasti tehty ja vastaa ajatusleikkiin pahasta Teräsmiehestä, mutta omaperäisyydestään huolimatta se on niin ennalta arvattava, että se luisuu ajoittain jopa tylsän puolelle. Se on vähän kuin kebab ranskalaisilla: toimii tylsänä sunnuntaina, mutta olisihan sitä lopulta jotain muutakin voinut ottaa.

Brightburnin taustapiruna puuhailee tuottaja James Gunn, joka kauhun saralla on mm. kirjoittanut Dawn of the Deadin uusintaversion (2004) sekä ihan mainion The Belko Experimentin (2016) ja sittemmin siirtynyt suuren budjetin supersankarileffoihin – muun muassa Guardians of Galaxyt (2014 & 2017) ovat hänen kirjoittamiaan ja ohjaamiaan ja seuraavaksi kaveri hyppää DC:n kelkkaan, sillä hänet on kiinnitetty seuraavan Suicide Squadin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kaiken kaikkiaan pätevä kaveri tekemään supersankarileffasta kauhua, siis. Brightburnin ovat kirjoittaneet hänen veljensä Brian Gunn ja heidän serkkunsa Mark Gunn. Ohjaajana toimii lähinnä musiikkivideoita ja yhden scifikauhun ohjannut David Yaroveski. Elokuvan näyttelijät tekevät kaikki mukiinmenevää työtä – lähinnä komedioista ja sitcomeista muistettavat Elizabeth Banks ja David Denman kannattelevat elokuvaa tulevan supersankarin vanhempina. Elokuvan puitteet ovat myös kunnossa huolimatta pienestä budjetista. Vääjäämätön tuho on tehty lähinnä cgi:llä, muttei päällekäyvästi. Samoin ne muutamat raakuudet on toteutettu hienosti – jopa yllättävän brutaalisti. Verta ei vuodateta paljon, mutta pari kuvaa leffassa ovat aika tiukkoja. Tässä mielessä on mielenkiintoista, minkälaisella trapetsilla leffa taiteilee – se voisi olla K12 kertomus pahasta supersankarista, mutta asettuu K18 tunnelmiin parilla brutaalilla kuvalla. Rohkeudesta hatunnosto leffalle.

Poika on kehittänyt itselleen oman logon

Kaupallisesti Brightburn on ollut floppi. Se oli ennakkohypestä johtuen meilläkin Finnkinon ensi-iltalistalla, mutta pylläytettiin ilmeisesti pois, kun maailmalta kaikui nuivan vastaanoton ääniä. Tuottaja James Gunnilla on ilmeisesti elokuvaa varten tulevaisuuden suunnitelmia – hänen 2010 ohjaamansa supersankarikomedia Super voisi ilmeisesti jotenkin liittyä Brightburnin maailmaan – jos kohta äijä on varmaan sen verran kiireinen seuraavan vuosikymmenen, että jatkoa saatetaan joutua aikalailla odottamaan. Ehkä tästä joskus syntyy jonkinnäköinen antisupersankarifranchise. Aika näyttää. Aika näyttää senkin nouseeko Brightburn jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, sillä siihen nimittäin on aineksia. Kun tomu lopulta laskeutuu leffan päälle, ei siihen ole tarvetta suhtautua enää niin kriittisesti – se on hyvin tehty, vaikka se onkin ennalta arvattava. Hassua sinänsä – jos olisi jo olemassa jokin supersankarisarja, johon Brightburn olisi esiosa, voisin hyvinkin nähdä kriitikot sorvailemassa leffalle neljää tähteä.

 Arvosana

Lähteet: IMDB, Wikipedia, hollywoodreporter.com, movieweb.com

Kuvat: Sony Pictures