”Jos helvetti on
täynnä, Saatana joutuu seisomaan…”
– YUP
Ohjaaja: Chelsea Stardust
Käsikirjoitus: Grady Hendrix
Pääosat:
Hayley Griffith, Rebecca Romijn, Ruby Modine
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16
Vuonna 2018 The Satanic Temple -niminen satanistiporukka
(jonka huomaan voi etsiytyä vaikka täällä) vaati saada asettaa
Arkansasin osavaltion pääkaupungissa Baphometin patsaan näytteille vastalauseena
kymmenen käskyä -patsaalle, joka oli pystytetty lähistölle vuotta aiemmin.
Patsas painoi 1,4 tonnia ja oli yli 2,5 metriä korkea. Saatananpalvonnan sijaan
idea oli tietysti kiusata konservatiivisen osavaltion kristillisiä piirejä ateismin
nimissä, ja samalla kyseenalaistaa valtion ja uskonnon läheistä suhdetta
Yhdysvalloissa. Vähemmän yllättävästi osavaltio kielsi patsaan pystyttämisen ja
nyt vireillä on oikeusjuttuja asiasta. Olipa kekseliäästä tempauksesta mitä
mieltä tahansa, homman keskiössä on Baphomet – vuohenpäinen, naisenvartaloinen,
sarvekas ja siivekäs olento, jonka alkuperä johtaa 1300-luvulle. 1800-luvulla
okkultistit ottivat hahmon omakseen ja sen hahmoon on yhdistetty lukuisia
symboleja – sekä huomattavia vastakohtia: Baphomet on nähty demonina, mutta
myös armon ja oikeuden esikuvana, hänen otsassaan on pentagrammi ja sarvien
välissä viisauden liekki. Hän on yhtä aikaa ihminen, jumalolento ja eläin; mies
ja nainen – ja hänen nimensä uskotaan juontuvan alun perin Muhammedista. Koska
olen esoteerisuuden ja okkultismin saralla noviisi, en paasaa kaverista sen enempää – neuvon kääntymään paikallisen mystikon puoleen, kun tarvetta ilmenee.
Yhtä kaikki – Chelsea Stardustin esikoispitkässä Satanic Panic Baphomet ei kuitenkaan ole trollailun välikappale, vaan
demoni, jota manataan helvetistä maan päälle.
Leffa alkaa, kun aloitteleva pitsakuski Sam (Hayley
Griffith) saa ensimmäisten toimitustensa yhteydessä keikan superrikkaiden
asuinalueelle, mutta hänen mopostaan loppuu bensa, eikä röyhkeä asiakas edes
tippaa mitään. Tomerana naisena Sam tunkeutuu ökyporukan bileisiin vaatimaan
saataviaan, mutta pahaksi onnekseen porukka onkin paikallinen noitapiiri, jonka
aikeena on saattaa maailmaan juuri tuo pitkälti alustettu Baphomet varmistamaan
porukalle rikkaiden pysyminen rikkaina ja köyhien köyhinä. Noitien johtaja
Danica (Rebecca Romijn) etsii juuri demonin synnyttäjäksi sopivaa neitsyttä –
sillä hänen oma tyttärensä on pelastautuakseen saanut homman kätevästi
hoidettua – joten hellyttävän viaton Sam joutuu tietysti tulilinjalle.
Seuraa saatanallista sekoilua ympäri ökynaapurustoa, mihin
lähin verrokki voisi olla vaikkapa Shaun
of the Dead (2004) – toki noidilla ja pahoilla rituaaleilla zombien sijaan
– mutta kyllä leffa lopulta jää aikalailla kyseisestä kauhukomediahelmestä.
Elokuva pistää peliin porakonedildoja, sielujen repimistä paljain käsin ja
ihmisen suolista ennustamista – sillä on selkeästi kaikki kauhukomedian palaset
kourassaan! Mutta tästä huolimatta se valitettavasti vähän horjuu lajityyppien
reunoilla. Elokuvan meininki on ajoittain juuri sopivan rempseää, mutta sillä
kestää aika kauan löytää uomansa, ja sittenkin se tuntuu turhan vakavalta:
yhtäkkiä kreisin kohtauksen jälkeen päälle ajetaan hyvinkin pahaenteistä
musiikkia ja välillä heittäydytään vakaviin pohdintoihin, kunnes taas isketään
jääpiikillä aivoihin ohimennen. En toki moiti sitä, että elokuva haluaa
syventää hahmojaan.
Tekninen puoli ja näyttelijäsuoritukset ansaitsevat kehuja.
On aina ilo nähdä kokonaan käytännön erikoistehosteilla tehtyä jälkeä. Kuvaus
ja puitteet tuntuvat muutenkin perusindieleffaa isommalla budjetilla tehdyiltä.
Hayley Griffith tekee hyvin roolinsa väärään paikkaan eksyneenä, hölmistyneenä
ja turhan hyväuskoisena, mutta silti päättäväisenä pitsalähettinä. Noitien
kerhon johtajana Rebecca Romijn on uskottavan pirullinen ja Arden Myrin on
sopivan rasittava johtajan jaloissa häärivänä ”mustalaisena”. Muissa rooleissa
nähdään mm. Rob Zombien luottomies Jeff Daniel Phillips, indiekauhun vakiokasvo
AJ Bowen sekä Stand By Me:ssä (1986)
ensiroolinsa tehnyt Jerry O’Connell, jonka ainoa kohtaus on ehkä elokuvan
paras.
Elokuva kyllä rullaa, ja leffasta löytyy vaikka mitä
eriskummallisista sivuhahmoista salatieteiden nippelitietoihin – taustatyötä on
selvästi tehty. Mutta elokuvan oudohkon vakava tunnelma tuntuu siltä, että
ohjaaja ilmeisesti halunnut myös sanoa elokuvallaan jotain yhteiskunnallisesti
merkittävää. Kenties viesti on kertoa, kuinka valtava kuilu superrikkaiden ja
tavallisen kansan välillä on: kuinka mahdotonta rikkaiden ja tavallisten
duunareiden on edes ymmärtää toisen puolen paradigmoja. Yläluokkaiset ääliöt
lähinnä nakkelevat niskojaan norsunluutorneissaan ja vääntävät suurtakin
filosofiaa vahvemman oikeudesta, ja heidän jälkikasvunsa mielestä noituus ja
ihmisuhrit ovat ihan jees – tai ainakin siedettävää
verrattuna julkisiin kouluihin, veroihin ja – paratkoon – työntekoon! Mutta
leffa alleviivaa tätä ehkä vähän liikaa ollakseen vakuuttava, sillä
parodioimisen keinoissa pysyminen olisi huomattavasti tehokkaampaa. Se tekee
elokuvasta sekä vähän kömpelön että turhan vakavan. Myös loppu sutii, sillä
Stardust ei ihan mallikkaasti osaa lopettaa leffaansa. Lopun sekoilu ja melko
hölmö daemon ex machina (hih...) tuntuvat töksäyttävän leffan vauhdin kuin
seinään. Toki voi olla, että jo pari muutosta leikkaukseen voisi muuttaa leffan
tunnelmaa melkoisesti – ja musiikkivalintoihin Motörheadia sinne tänne ja
lomaan vähän Pixiesiä, niin leffan cooliustaso saavuttaisi sen potentiaalin. Kaiken
kaikkiaan elokuva on viihdyttävä, mutta harmittavasti ei ihan niin herkullisen
pirullinen ja hauska kuin se voisi olla. Mahdollisuus pienoiseksi kulttihitiksi
silti leijuu elokuvan ympärillä.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia, the Satanic temple
Kuvat: RLJE Films