”Some things you do for money, and some you
do for love, love, love…”
– The Mountain Goats
Ohjaus ja käsikirjoitus: Fatih Akin
Pääosat: Jonas Dassler
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Ennätysharmaan marraskuun kruunuksi voi katsoa yhden
2000-luvun – ellei peräti kaikkien aikojen – inhottavimmista elokuvista. Kultainen hansikas eli Der Goldene Handschuh perustuu Heinz
Strunkin samannimiseen kirjaan ja kertoo todellisen hampurilaisen sarjamurhaaja
Fritz Honkan (vai Hongan?) murhista vuosien 1970–75 välillä. Honka murhasi
neljä laitapuolen prostitoitua ja piilotti pääosan heidän ruumiinosistaan
ullakkoasuntonsa rakenteisiin. Elokuva ei periaatteessa ehkä ole kauhua, sillä
se ei pyri säikäyttämään ja sen elokuvallinen kerronta on kaikessa
naturalistisuudessaan lähinnä synkkää draamaa, mutta sisältönsä puolesta se on
ehdottomasti kauhuelokuva, ja vielä yksi rajuimmista pitkään aikaan. Jos se
alleviivausta vaatii, niin tätä ei voi suositella heikkohermoisille – tirsk –
ikään kuin tätä voisi suositella kenellekään.
Liki kaksituntinen elokuva kuvaa kasvoiltaan hieman epämuodostuneen,
kierosilmäisen Honkan (Jonas Dassler) loputonta naisvihaa ja pakkomielteistä
seksuaalisuutta, joka purkautuu silmittömänä väkivaltana loputtoman
ryyppäämisen ja impotenssin seurauksena. Uhreina Honkalla on Der Goldene Handschuh -baarista
poimittuja naisia, joita kovasti yritetään Honkasta kertovassa Wikipedia-artikkelissa
prostitoiduiksi väittää, mutta nimitys johtaa – ainakin elokuvassa – harhaan.
Eivät nämä vanhat, rutiköyhät, kaiken menettäneet juopot itseään varsinaisesti
myy. He lähtevät viinan perässä Honkan asuntoon, jonka löyhkää – ilmeisistä
syistä – ei kukaan kestä, ja alistuvat viinan vuoksi Honkan sairaille
vieteille. Ja kun sekopäinen Fritz ei saa itseään – öh – toimimaan tahdotulla
tavalla, turhautuminen johtaa rajuun väkivaltaan. Ja wunderbaumit katossa
lisääntyvät sitä mukaa, kun Honka laitapuolen kulkijoita kämpilleen raahaa.
Välissä yritetään raitistua, mutta jälleen pakkomielteet saavat vallan ja taas
uhreja – ja katsojaa – viedään.
Ohjaaja Fatih Akin on halunnut välttämättä tehdä elokuvasta
visuaalisesti yksi yhteen mukaelman Honkan murhista. Lopputekstien päälle
ajetut kuvat tapahtumapaikoista osoittavat, kuinka tarkkaan kaikki on kopioitu.
Samalla on haluttu kuvata kaikki kurjuus ja hirveä saastaisuus ympäristössä
mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Elokuva on visuaalisesti tolkuttoman
ahdistava loputtomassa inhorealismissaan. Tätä korostaakseen elokuva pitäytyy
miltei koko ajan lähikuvissa. Edes tupakansavuisessa baarissa katsoja ei pääse
kauas kuvauskohteista, sillä elokuva leikkaa yhdestä lähikuvasta seuraavaan yhä
uudestaan. Ohjaaja hallitsee visuaalisen puolen selkeästi ja kamerankäyttö osoittaa
järkähtämätöntä tyylitajua. Kuvien kompositio on hyvin hallittu ja tyylikäs. Hän
antaa jatkuvasti tilaa todella pitkille, monimutkaisille otoille, kääntää
kameraansa lakonisesti ja jättää sen pitkäksi aikaa kuvaamaan järkyttäviä
tapahtumia. Ensimmäisessä kohtauksessa kamera jää tietoisen provosoivasti
kuvaamaan päähenkilöä alastoman ruumiin kanssa – katsoja tietää, että elokuvan
on jo maskeerauksellisista syistä pakko leikata ennen kuin Honka alkaa sahata
ruumiinosia irti, mutta kuva jatkuu usean minuutin ajan ikään kuin pikimustana
vitsinä. Myös ajankuva elokuvassa on totaalisesti hallussa. Puvustus- ja
lavastusosastoille täytyy antaa täydet pisteet, ja erityismaininta
maskeeraukselle, joka luo vasta 23-vuotiaasta Jonas Dasslerista ilmetyn Honkan
ja baarin kantiksista todella realistisia spurguja. Visuaalinen puoli ja
inhorealismi elokuvalla on hallussaan, mutta tässä on myös elokuvan heikkous.
Ohjaaja Akinilla on selkeästi ollut
välttämätön tarve kuvittaa naturalistisesti Fritz Honkan murhat, mutta lopulta
elokuva ei onnistu kaikesta huolimatta sanomaan mitään. Kaikki saasta ja
väkivalta ovat toki järkyttäviä – noin periaatteessa – mutta entä sitten?
Pelkkä yksityiskohtainen kurjuuden ja väkivallan kuvaus ei riitä – ei enää
nykyaikana. Samalla elokuva hukkaa ajankohdan mahdollisuudet – 70-luvun
Länsi-Saksa sodan runtelemine sukupolvineen oli kaikkea muuta kuin lintukoto ja
aiheesta riittäisi relevanttia tematiikkaa vaikka miten paljon. En ole lukenut
romaania, johon elokuva perustuu, mutta lyhyen saksankielisen synopsiksen
pohjalta ymmärsin, että sen – ja todellisen Honkan – tarinaa on aikalailla
yksinkertaistettu elokuvaa varten.
Elokuva ei itse asiassa ole lopulta tunnelmaltaan kovin
painostava, sillä silmittömän väkivallan tulon näkee jo kaukaa – kuten on
tarkoitettukin – ja lopun aikaa Honka on itse asiassa hyvin säälittävä hahmo.
Väliin baarin kanta-asiakkaiden mölinä tuo elokuvaan tahallista, ja myös
tahatonta, huumoria. Ja kun lopulta murhaaja jää kiinni, hän jää kiinni
alakerran kreikkalaisten naapurien kokkailun takia, jota hän on pitkin elokuvaa
käyttänyt tekosyynä asuntonsa löyhkään. Mutta sitten jälleen Akin maalaa
pikimustalla kaiken päälle. Kun wunderbaumit katossa eivät enää riitä, niitä
heitellään röykkiöinä ruumiiden päälle, sitten leikitään nakilla ja hierotaan
sinappia ties minne… Kun Honka hakee yhä uudestaan tyhjiä pulloja, joita hakata
pultsariprostitoidun päähän, joka ei kuristamisesta huolimatta ole suostunut
kuolemaan – ja kaikki tämä yhdellä, leikkaamattomalla kuvalla – on oikeasti
aika vaikea sanoa, kenelle tämä elokuva on tehty.
Elokuvan rakenne on omituisesti hieman hukassa. Ymmärrän,
että perinteinen jako kolmeen näytökseen voi olla elokuvassa vanhanaikaista,
mutta Kultainen hansikas ei oikein
löytävän rytmiään. Näytökset tuntuvat olevan epäsynkassa toisiinsa nähden.
Ensimmäisen tunnin Honka ryyppää, tappaa ja raiskaa, sitten hän yrittää vartin
selvitä, mutta luisuu takaisin ja elokuva toistaa alkupuolensa, kunnes loppuu.
Se on alusta loppuun ihan samanlainen. Mutta näyttelijöille täytyy kaikesta
nostaa hattua. On vähän vaikeaa eritellä Jonas Dasslerin roolityötä Fritz
Honkana, sillä hahmo on niin pihalla ja kiihtyy nollasta sataan koko ajan,
mutta hyvin kaveri tämän tekee. Se mikä tekee näyttelijöiden työstä niin
hienoa, on se valtava heittäytyminen, jota elokuvan toteutus on vaatinut. He
onnistuvat kuvaamaan luhistuneita ihmisraunioita todella hyvin. Alastomuus,
väkivaltaiset kohtaukset ja valtavan pitkät yhtäjaksoiset otot, joihin Akin on
heidät jatkuvasti laittanut, ovat kenelle tahansa valtava haaste ja Kultaisen hansikkaan näyttelijät
selviytyvät niistä kaikista. En edes tahdo kuvitella, millaisia päiviä Dassler
ja uhreja näyttelevät naiset ovat joutuneet tekemään. Heille kaikille viisi
tähteä.
Kultaisen
hansikkaan selkein verrokki voisi olla Lars von Trierin vuoden 2018 The House that Jack Built (arvostelu täällä), mutta siinä missä Trier tulkitsi elokuvalla omaa taiteilijuuttaan ja
asemaansa elokuvan kentällä jaanaukseen asti, Akinilla ei ole vastaavaa
sanottavaa – ja ehkä hyvä niin. Lakonisesta esitystavasta tulee väistämättä
mieleen tietysti myös Kaurismäki, mutta ehkä näin silmittömälle elokuvalle ei
tarvitse etsiä vertailukohtia.
Elokuvaa on rajun aiheen takia vaikea pisteyttää.
Visuaalinen kerronta on hyvää, jopa erinomaista, mutta elokuva on melko ontto.
Totta kai kurjuus, äärimmäinen väkivalta ja misogynia kuvottavat, mutta
jotenkin elokuva ei onnistu herättämään tunteita puolesta tai vastaan. En
erityisesti pitänyt elokuvasta, mutta en nyt niin aktiivisesti vihannutkaan
sitä. Sen premissi on todella kiinnostava ja puitteet kunnossa, mutta lopulta
se itse ei ole kovin kiinnostava. Rajua, mutta yhdentekevää.
Arvosana
Lähteet: IMDB, Wikipedia
Kuvat: Warner Bros.